Oskari

Vuonna 2012 elokuussa olin 8-vuotias, juuri tokaluokan aloittanut poika. Tykkäsin kovasti pelata jalkapalloa ja pyöräillä. Jo kesällä äiti ihmetteli, että kaikki housut jäivät kerralla pieniksi vyötäröstä. Äiti mietti, että on pojalle maistunut jäätelö hyvin, koska yksistäkään housuista ei mennyt nappi enää kiinni.

Elokuun 1. päivänä 2012 tunsin ensimmäistä kertaa kivun oikeassa takareidessä. Seuraavalla viikolla kävimme isän kanssa lääkärissä ja jalasta otettiin röntgenkuva, mutta jalka näytti olevan kunnossa. Kuvassa näkyi vain pitkiä valkoisia luita. Sain särkylääkekuurin seuraaviksi viikoiksi, joka vei kivun mennessään. Samoihin aikoihin kuitenkin huomasin, että juokseminen on hankalaa ja portaita laskeutuminen vielä hankalampaa.

 Uusi lääkärikäynti ja magneettikuva 11.9.2012 paljasti karmean totuuden: ylhäältä oikeanpuoleisesta lantiosta löytyi suuri kasvain ja saimme pikalähetteen Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Melko pian erinäisten tutkimusten perusteella diagnoosiksi varmistui osteosarkooma-niminen luusyöpä.

 Sytostaatit aloitettiin seuraavalla viikolla, jolloin isä ja äiti myös kuulivat, että kasvain oli kiertynyt iskiashermon ympärille sekä oikean jalan verisuonistoon. Oikeaa jalkaa eikä lantiota voinut pelastaa ilman, että syöpä leviäisi. Joulukuussa 2012 minulta sitten amputoitiin koko oikea jalka, oikea puoli lantiosta ja osa ristiluusta. Sytostaattihoidot jatkuivat intensiivisinä elokuulle 2013 asti. Hoidot päättyivät lokakuussa 2013 tehtyyn autologiseen kantasolusiirtoon.

 Tällä hetkellä minä voin hyvin, eikä minulla ole enää syöpää. Minulla on pyörätuoli, jolla kuljen, mutta olen myös treenannut sauvakävelijäksi. Käyn Turussa erityiskoulua, jossa saan apua enemmän kuin normikoulussa. Tarvitsen myös välillä lepoa oppituntien välissä. Erityiskoulussa sekin on mahdollista. 

 Amputaation jälkeen minulla on ollut välillä kovia kipuja johtuen suuren hermon katkaisusta, joka kulkee varpaan päistä aivoihin asti. Kipuja on hoidettu sekä kotona että sairaalassa. Keväällä 2015 kuulin lisäksi, että selkäni on vääntynyt huonoon asentoon ja että se pitää pikaisesti leikata ja suoristaa titaanitankojen avulla.

 Vääntymä johtui lääkärin mukaan siitä, että yhden jalan varassa kulkeminen oli aiheuttanut selkärankaan niin suuren paineen, että se vääntyi. Kuntoutuminen oli kesällä kivuliasta ja kesti kauan. Lomalla sairaalassaolo on meinaan tylsääkin tylsempää. Toipumista ei auttanut yhtään se, että toinen selän tangoista katkesi heinäkuussa -15 ja jouduin uuteen leikkaukseen ja toipuminen aloitettiin alusta.

 Äiti ja isä sanovat, että kukaan muu kuin minä itse, ei voi ymmärtää mitä on ollut sairastua tähän syöpään – mitä olen joutunut kohtaamaan, mitä olen joutunut kestämään. Olen heidän mielestään sisukkain ja rohkein poika, jonka he tietävät. Samaa mieltä ovat myös pikkuveljeni ja molemmat siskoni.

Lopuksi isän ajatuksia sairauteni vaikeimpina hetkinä:

Hyväksyn tämän tosiasian. Elän hetki kerrallaan, niistä hyvistä nauttien. Kestän ja ymmärrän kun huonot koettelevat. En uhraa itseäni spekuloimalla niillä asioilla, joihin en voi mitenkään vaikuttaa.

Näen tulevaisuudessa myös paljon mahdollisuuksia, mutta varon vertaamasta niitä historiaan. Olemme perhe, jonka jäseniä on kohdannut koettelemus. Jokainen meistä on joutunut luopumaan jostakin, Oskari eniten. 

Me jatkamme yhdessä eteenpäin.